Utopia monikulttuurisesta Suomesta vuodelta 1991

Espoon kaupungintalo
Esooon kaupungintalo. Kuva: Flickr

Espoon kaupungin tiedotuslehdessä julkaistiin vuoden 1991 alussa Timo Sneckin artikkeli, jonka otsikkona oli: ”Totuutta syvempi tulkinta Espoon kehityksestä vuoteen 2025”. Artikkelissa, joka on ilmeisen vakavalla mielellä kirjoitettu, eikä siis esimerkiksi pakinaksi tarkoitettu, Sneck pohtii lähinnä Espoon seudun tulevaisuuden kehitysnäkymiä, mutta johtaa myös päätelmiä Suomen ennakoitavissa olevasta yhteiskunnallisesta kehityksestä yleensä. Se, millaisena hän näkee Espoon ja Suomen tulevan kehityksen, näyttää tämän päivän näkökulmasta hätkähdyttävän tutunomaiselta.

Sneckin ”skenaarion” lähtökohtana on, että Suomen ”kansainvälistyminen” on väistämätöntä, joten siihen on paras sopeutua ja laatia suunnitelmia sen varalta. Kaikki alkaa ”rakennemuutoksen” tarpeesta, mikä tarkoittaa sitä, että ”työntekoa täytyy kääntää suoraan vientiin tähtääväksi…Suomalaisen asiakkaan hävitessä on tilalle haettava euroyhteydet”.

1990-luvun puoliväliin mennessä on vuorossa pääkaupunkiseudun, Turun ja Tampereen korkeakoulujen ja tutkimustoiminnan ”kansainvälistäminen”, joka Sneckin artikkelissa kulkee ”kärkikolmiomallin” nimellä. ”Tarkoituksena olisi myydä pienen aikaviiveen jälkeen suomalaista aivotyötä.” Kärkikolmiomallin toteuttamisesta seuraisi Sneckin mukaan kuitenkin se ”paradoksaalinen tilanne”, että ”jouduttaisiin asetelmaan, missä korkeasti koulutetut nuoret huippututkimukseen osallistuvat joutuisivat tuloillaan elättämään syrjäytyvän väestönosan jonkinlaisen kansalaispalkan muodossa. Tämä johtaisi veroasteen kasvun niin suureksi, että kärkikolmiomalli toimisi melko varmana astinlautana näiden ihmisten Eurooppaan muutolle…Kärkikolmiomalli on voinut luoda ihmisiä, joiden kodilla ei ole isänmaata. Näin ollen Espoo voi varautua siihen, että sen asukkaista muuttaa pois parasta työvoimaa vuosituhannen vaihteessa.” No, työvoimaa enemmän maata ovat sittemmin vaihtaneet työpaikat, eikä syynä ole ollut niinkään verotus, vaan halvemmat työvoimakustannukset.

Vuoden 2000 jälkeen tämä Sneckin uumoileva kehitys johtaisi hänen mukaansa yhdessä syntyvyyden pienenemisen kanssa siihen, että Espoon väestö vähenee. Tällöin ”alkaa huutava keskustelu vanhushuoltoon tarvittavan työvoiman rekrytoinnista sekä sosiaali- ja terveyssektorin palvelujen maksuperiaatteista.” Tämä johtaa tilanteeseen, jossa on Sneckin mukaan kasvatettava työmarkkinoita maahanmuuton avulla.

Kaikki ennen pysyväksi koettu katoaa alta pois…Paineet muutoksille ovat niin suuria, että niitä ei pidättele mikään. Aluksi opiskelijoita ja määräaikaistyöläisiä, mutta lisääntyvästi myös maahanmuuttajia tulee sekä Pietarin tienoilta että Baltiasta. Toinen Afrikasta tuleva muuttovirta alkaa myös vahvistua. Tämä on alkua voimakkaalle siirtolaisten vastaanotolle pääkaupunkiseudulla. Espoo alkaa voimakkaasti valmistautua kansainvälistymiseen.

Vuoden 2015 tienoilla kehitysmaiden ongelmat kärjistyvät niin suuriksi, että sekä EY:n että YK:n päätöksillä (!) Suomikin joutuu toimimaan nälänhädässä ja nälkäkuoleman rajoilla elävien miljoonien ihmisten vastaanottopaikkana. Kansainvälinen yhteisö nostaa inhimillisen hädän ohi kansallisten intressien, jotta globaali räjähdys voidaan torjua. Paineet Suomen rajoilla ovat kasvaneet koko ajan, mutta näihin hetkiin ajoittuu lopullinen pohjoisenkin Euroopan väestötyhjiön täyttymistapahtuma. Kun vielä kymmenen vuotta aikaisemmin 5 000 sosiaalialan työntekijän ongelma oli kaupungin suurin keskustelun aihe, nyt edessä on pohdinta 500 000 (sic) muuttajan asuttamisesta.

Sneck tuskin aavisti, miten oikeaan hänen suurta pakolaisaaltoa koskeva ajoituksensa sittemmin osuikaan.

Koko kansallisvaltion olemassaolon oikeutuksen perustat häviävät. Yhteiskuntakehitys pystytään kuitenkin hallitsemaan, koska nälänhädän takia tulevat maahanmuuttajat saadaan koulutettua ammatissa toimivaan väestöön kuuluviksi. Samassa yhteydessä pääkaupunkiseudun hallintojärjestelmää muutetaan, koska voimakas rakentaminen leviää kaikkiin kuntiin…Suurimmat rakentamispaineet kohdistuvat Espooseen ja Vantaaseen, koska Helsinki on jo tavallaan täysi. Yhteisen hallintojärjestelmän avulla ne yhdessä saavat torjuntavoiton, jonka seurauksena pääosa maahanmuuttajista sijoittuu Humppila-skenaarion mukaan Helsinki-Pori ja Turku-Tampere akselien varrelle.

Ennemminkin dystopiaa muistuttavassa tulevaisuudennäkymässään Sneck näkee eteläisestä Suomesta kehittyvän ”Euroopan modernein metropolialue”. ”Hintana olisi kansallisen identiteetin muuttuminen”. Tämä hintakysymys ei vaikuta olevan kirjoittajalle kovin merkittävä.

Vuoteen 2020 maahanmuutto on ehtinyt tasaantua. Samalla työn hinnoittelu on saanut kehitysmaapiirteitä…Suomen kieli on Espoon puhutuin kieli vielä vuonna 2025, mutta ei enää vuonna 2035. Siirtymä ohitetaan aivan yhtä ilmeettömästi kuin suomenkielisten määrän kasvaessa ruotsinkielisten määrää suuremmaksi 1950luvulla…Vuonna 2025 Tapiola-nimike on vaihdettu koodinimeksi E.1, Leppävaara E.2, Espoon keskus koodiksi E.3, Olarin nimike on E.4,1 ja Matinkylän E.4,4…Histassa ja Kalajärvellä on jouduttu kadut nimeämään järjestysnumeroilla amerikkalaiseen tapaan, koska suomenkieliset tulkinnat ovat osoittautuneet ylivoimaisiksi maahanmuuttajille.

Jos tällaisia muutoksia on odotettavissa, on palkinnonkin oltava sen mukainen. Ja kas; niinpäs se kirjoittajan mukaan onkin:

Kulttuurien kohtaaminen johtaa Espoossa teknisesti maailman korkealaatuisimman ’multimediaesityskeskuksen’ rakentamiseen samanaikaisesti eri kulttuurien kohtaamisen aiheuttaman luomisvyöryn kanssa.

Multimediaesityskeskukset olivat niitä 90-luvun teknohypetykseen kuuluvia juttuja, mutta tuota luomisvyöryä taitaa moni vielä odotella. Odottavan aika on tosin tunnetusti pitkä.

Tapio Linna